Olin pitkään odottanut, että ilmat olisivat myöten ja aurinko paistaisi tuhannen toverinsa lailla meille tellus planeetan asukkaille. Vihdoinkin tähän toiveeseen oli vastattu. Linnut laulelevat keväisiä sointujaan ja viimeiset lumenrippeet valuvat noroina kohti jo patinan kuluttamia viemärinkansia.

Olin kuluttanut viime yön suurimmaksi osaksi vaihtaen asentoa puolelta toiselta. Tämä johtui vanhasta sotavammastani, jonka olin kärsinyt, joskus reissuillani susirajan taakse. Tämän vanhan vaivan vihlomiselta sain kuitenkin kerättyä tarpeeksi miehisyydestäni ja purtua hammasta sen verran että lähdin seikkailulle kohti Oulun kaupunginkirjastoa tässä aurinkoisen keväisessä säässä.

Kuten jo mainitsin, sää siis suosi minua tänä retkeni päivänä. Päästyäni Pikisaaren ja Vänmanninsaaren väliselle sillalle minut kohtasi tämä uljas näky, jota kirjastoksikin kutsutaan. Kevätauringon loisteessa tuo neuvostoliittolaisen ydinsiilon näkyinen rakennus sai edes jotain uljaita piirteitä itseensä.

Juuri kun ”ihailin” rakennusta, niin paikallinen kirjastoauto Onneli ajoi pihaan. Bussin värit ovat aina pistäneet silmiini mukavasti. Käytettiinhän tässä bussissa samoja sävyjä kuin kirjaston mainonnassakin. Auton nimi itsessään aiheuttaa allekirjoittaneessa hieman alkukantaista ärsytyksen tunnetta, jota on vaikea kuvailla mistä ja miten se on lähtöisin. Tiedän vain, että minun maailmassani saattaisi auton nimi olla huomattavasti hieman erilainen, mutta me olemme kaikki yksilöitä tässä universumin aalloilla kelluvalla planeetalla.

Bussin muu koristus sen sijaan oli erittäin mukavaa katseltavaa. Erilaiset hahmot ja kuviot olivat läheltäkin katsoessa hyvin tehty. Voin kuvitella, että etenkin nuorten ihmisten on helppo löytää tällainen kirjastoauto lähestyttäväksi, kun vaihtoehtona olisi hurjan harmaa. Ihasteltuani bussin komeutta hetken ajan, kääntyi katseeni seuraavaksi sen vieressä oleviin yhteiskunnan varmimpiin merkkeihin, parkkimittareihin.

Nämä kaksi urbaanin savannin luvanantajaa ovat seisoneet paikallaan niin kauan, kun olen kirjastoa käyttänyt. Se miksi haluan kiinnittää huomion näihin toisaalta niin maisemaan kuuluviin, kuin yleisen kurin ja järjestyksen vartijoihin parkkipaikalla, on se että ne ovat muutaman kerran aiheuttaneet itseltäni kirjastoreissun väliin jäämisen. Vaikka kirjasto itsessään on ilmainen palvelu, niin parkkipaikat kirjaston luona eivät ole. Sinänsä tämä tuntuu hullunkuriselta, sillä jokaisella muulla kirjastolla Oulussa on käytössään maksuttomia paikkoja. Pitää kuitenkin ottaa huomioon kirjaston sijainti. Sijainnin takia kirjaston parkkipaikat ovat myös kaupungin teatterin käytössä. Tämä aiheuttaa parkkipaikalle lisää käyttäjiä. Kun kirjaston ja teatterin käyttäjien lisäksi otetaan huomioon kaikki keskustan palveluja lähelle omalla autollaan haluavat, niin ei paikkoja jäisi ilmaisena kenellekään.

Kannatan itse henkilökohtaisesti erittäin paljon kestävän kehityksen periaatteita, eikä senkään takia minusta tällaista palvelua tarvitsisi järjestää maksuttomana. Mutta jos tällainen asia vaikuttaa esimerkiksi negatiivisesti kirjaston käyttöön, niin olisiko kannattavaa yrittää keksiä jonkinlaista muuta ratkaisua parkkeeraukseen kirjaston alueella, puhumattakaan siitä kuinka pieni tämä parkkipaikka itsessään on.

Tämän pienen ajatustuokion jälkeen nostin jalkaani ja lähdin kiertelemään rakennusta hieman tarkemmin.

Jossain mielikuvitukseni villeillä mailla pystyin melkein näkemään tämän bunkkerin ikkunoissa vartioivat sotilaat.

Toista sivua kuvatessa paljastui se kehua saanut rakennuksen puolikin. Yksi huomattavimpia piirteitä rakennuksessa on sen yhden seinän kokoinen ikkunaruudukko. Olen kuullut kirjastontyöntekijän suusta, kuinka tämä luonnonvalon täyttämä kirjasto on ihana työpaikka. Tämän uskon vankasti. Katsellessa ikkunoita tarkemmin voi huomata sen edessä olevien tuolien olevan täynnä lähinnä opiskelijoita. Kirjoitukset ovat tulossa, varma kevään merkki. Jatkoin matkaani kirjaston ympärillä. Eihän tällaisen kolossin kuvaaminen sanoin voi olla edes mahdollista.

Kirjaston takana olevat portaat huokuivat minulle muistoja. Kuinkahan monta kertaa olin kävelyllä pysähtynyt tähän rauhaisaan paikkaan. Milloin lukemaan, tupakoimaan tai tapaamaan ystäviä. Pitää ottaa huomioon, että vaikka kirjaston takana olevat eivät ole yhtä suosittu auringonpalvomispaikka nuorison keskuudessa kuin esimerkki teatterin puolella portailla, niin silti siellä voi kesäisin lähes aina jonkun bongata.

Vaikka kirjasto kutsuukin ihmisiä käyttämään sen palveluja, niin se ei halua ihmisiä rullalautailemaan sen ympäristössä. Tämä on varmistettu kiinnittämällä asiasta ilmoittava kieltokyltti ja tallentava videovalvonta pitämään raggareita aisoissa. Tätä tehostaakseen ilmeisesti, oli vielä minun nuoruudessani näiden kylttien viereisessä lasioven takana ilmastointiteipillä päällystetty Excel Killer-merkkinen pesäpallomaila. Tämä maila ei ole enää vuosiin ollut oven takana. Mietin monesti, että kukakohan onneton rullalautailua harrastava nuori on joutunut kasvokkain testosteronia uhkuvan virastomestarin kanssa, joka on lopen kyllästynyt käskemään nuoria pois rullalautailemasta. Tai sitten maila oli vaan pönkkänä ovelle tarvittaessa. Mene ja tiedä.  Kuitenkin minusta tuntuu, että moiseen olisi ehkä ovistopparikin riittänyt.

Nyt ulkona tutkittuani oli aika siirtyä itse asiaan, kirjastoon sisälle. Päästyäni pääovista aulaan, päätin ensimmäisenä tarkistaa kirjaston näyttelytilan. Olin hieman aiemmin kirjastossa käydessäni saanut ilokseni huomata, että siellä olleen partionäyttely. Näyttely oli itselleni erittäin miellyttävä kokemus. Se keskittyi pääasiassa kolmeen Oululaiseen partiolippukuntaan ja partioon suomessa yleisesti. Se mikä tässä oli minulle mieltä lämmittävää, johtui siitä, että olin yhdessä näistä lippukunnista viettänyt 10 vuotta aktiivisessa toiminnassa mukana. Oli hienoa nähdä esineitä, joita partiokolon seinillä oli ollut kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Jätin oman partiomuistoni muistilapulla niille tarkoitetulle seinälle ja hymähtäen jätin taakseni nämä esineet, jotka olivat elävöittäneet vanhan vartionjohtajan sydäntä. 

Seuraavaksi tarkistin aulan vitriinissä olevan näyttelyn.  

Hienoja kuvia todentosiaan. Olin aina pitänyt alakerran aulan vitriinistä. Siinä esillä olevat työt pystyy näkemään helposti ohi kävellessäänkin, ilman sen suurempaa tarvetta pysähtymiselle mikäli aika ei anna periksi.

Jatkoin matkaani kohti toisen kerroksen aikuisten osastoa. Vaikka tämä reissu oli puhtaasti minulla tutkimusmielteinen, niin en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä, ja päätin hankkia uuden kirjastokortin hukkaan menneen tilalleni.

Edelläni palvelutiskin jonossa oli muutamia ihmisiä, mutta jono kuihtui olemattomiin hyvin nopeaa ja pääsin esittämään pyyntöni uudesta kortista.

Kirjastonhoitaja oli erittäin ystävällinen ja kertoi kaiken tarvittavan tiedon kortista. En viitsinyt alkaa keskeyttämään häntä vain todetakseni; ”Minä tiedän jo ja olen muuten tulossa harjoitteluun teille tuossa parin kuukauden päästä”. Otin tilanteen enemmänkin mystery shopper-asenteella ja kuuntelin tarkasti, kun tämä työstä selvästi pitävä henkilö kertoi minulle kirjaston käyttösäännöistä.

Kiitin hymyillen kirjastonhoitajaa ja uusi kortti taskussani suunnistin hyllyjen välissä kohti muutamaa teosta, jotka olin päättänyt tällä matkallani myös lainata. Nopeasti löysin oikean hyllyn ja sieltä oikean kohdan. Kyltit hyllyjen päädyissä olivat tarpeeksi selviä, jotta niistä näki tarvitsemansa tiedon nopeasti. Hyllyillä itsellään olevat alaluokatkin olivat tarpeeksi selkolukuisia. Ehkä myös hakemani kirjan koko ja sen hyvä löytyvyys myös auttoivat, ken tietää?

 

Nappasin Ulyssesin mukaani. Samalla muistin, että Joycen aikaisempi kirja, jonka olin lainannut, oli mukanani. Palautin kirjan ja erään dvd-levyn, joka myös oli mukanani. Normaalisti en ota kuittia palautuksista, mutta tällä kertaa jokin alkukantainen nopea reaktio sai minut nappia. Mielessäni kirosin hieman tätä turhaa lappua ja luonnonvarojen tuhlaamista, johon oli epähuomiossa syyllistynyt. Nakkasin lapun roskikseen.

DVD oli muistuttanut minua halusta lainata vanhoja elokuvia kirjastosta. Menin elokuvahyllyn pariin tutkimaan teoksia. Hetken tutkittuani tulin siihen tulokseen, että hylly ei tarjonnut minulle mitään uutta mikä olisi sillä hetkellä kiinnostanut minua. Päätin kuitenkin siirtyä elokuvatutkimuksesta kertovien kirjojen pariin toiselle puolelle kakkoskerroksen lainaus-osastoa.

Muutaman elokuvatutkimusta käsittelevän kirjan selailun jälkeen löysin mieleiseni. Seuraavaksi pikaisen läpikulun lastenosaston kautta nousin portaita kohti matkani viimeistä tarkistettavaa paikkaa kohti, musiikkipuolta sekä nykyään sen yhteydessä olevaa Sarjastoa, sarjakuvakirjasto osaa.

 

Musiikkipuolella oli ”Hector 70 vuotta”-näyttely. Näyttely aineistoon oli koottu kirjastosta löytyviä Hectorin levyjä ja erilaisia kirjallisia teoksia. Minuun Hector ei ole henkilökohtaisesti erästä tiettyä kappaletta lukuun ottamatta ikinä iskenyt, joten sivuutin näyttelyn nopeaa ja siirryin sarjakuva-kokoelman tutkimisen pariin. 

En ollut vielä aikaisemmin käynyt Sarjastossa. Järjestimme viime syksynä tapahtuman näissä tiloissa mutta silloin Sarjaston rakentaminen oli juuri alkamassa. Oli ilo huomata että sarjakuviin oli tässä uudessa tilassa saatu myös hyvä alaluokat teoksille.

Tämä korostaa minusta hyvin sitä kulttuuria jota voivat sarjakuvat myös tarjota. Kuva finninaamaisesta vanhempien kellarissa asuvasta mieslapsesta, joka ei pääse lapsuutensa supersankareiden maailmasta irti, joutaakin jo romukoppaan. Sarjakuvien avulla voidaan tuoda käsiteltäväksi myös yhteiskunnallisesti tärkeitäkin aiheita. Perinteisten sarjakuvien rinnalle oli myös laitettu tornimaisissa hyllyissä japanilaista manga-sarjakuvaa. Näiden esille laitto oli toteutettu hyvin. Sarjat olivat numeroiduissa järjestyksissä ja hyllyissä oli pientä teemaakin havaittavissa. En kuitenkaan löytänyt itselleni mitään. Olisin hyvin mielelläni jäänyt hetkeksi lukemaan jotain sarjakuvakirjaa, mutta koska kirjoitusten lähetessä ovat opiskelijat vallanneet kaiken istuttavaksi kelpaavan, en voinut tätä tehdä.

Nyt olin käynyt läpi kirjastossa kaiken sen minkä halusinkin nähdä. Yksi paikka oli kuitenkin vielä käymättä.

 

Kuinka monesti olinkaan tuossa altaassa kättäni käyttänyt ja onkinut sieltä muutaman karkkirahan kätöseeni tai nakannut sinne joskus muutaman paremman onnen toivossa. Jos jokin asia oli säilynyt lapsuudestani täysin muuttumattomana tässä kirjastossa, oli se tämä lähde. Ikkunoihin oli kuitenkin ilmestynyt lappuja, jotka käskivät olematta koskemasta veteen. Tämä johtui jostain levänestoaineesta. Olikohan kyseistä ainetta ollut silloinkin kun 20 vuotta sitten täällä kävin ensimmäisiä kertoja?

Tätä kysymystä miettiessäni kaivoin aurinkolasit taskustani ja poistuin ovesta kevätauringon huomaan.

Artikkelin kirjoittaja kuuluu oululaiseen kirjoittajakollektiiviin, jonka tehtävänä on päiväkirjamaisten päivitysten muodossa ravistella yhteiskuntaa.