Ensiaskeleet

Oulun kansankirjaston perustamisvuodeksi on mainittu 1856. Kirjastoa hoiti aluksi kappalainen J. Bäckvall ja kokoelma käsitti noin sata nidettä. Kirjaston tarkoitus oli tarjota hyödyllistä luettavaa kaupungin työläisväestölle. Alkuinnostuksen jälkeen toiminta oli kuitenkin varsin vähäistä.

Kirjastolaitos sai Oulussa uutta vauhtia Kansanopillisen yhdistyksen perustamisen myötä vuonna 1867. Kirjastolle laadittiin säännöt ja sen paikaksi valittiin tyttökoulu. Kirjasto oli tuohon aikaan avoinna vain kerran viikossa (sunnuntaisin klo 10-11). Talous pääsi vakaammalle pohjalle, kun kirjasto alkoi saada tukea julkisista varoista 1870-luvulla. Vuonna 1875 kokoelma käsitti 600 teosta ja vuosittaisia lainauksia oli 3000 kappaletta.

Kansankirjasto ja lukusali Heinätorin koululla 1877-1899 ja Seppä Jokelan talossa 1899-1910

Heinätorin aikakaudella kirjastonhoitajina toimivat vuoroillaan Kaarlo Määttä, Johan Nikko ja Jaakko Hyhkö. Kokoelmat kasvoivat jatkuvasti lahjoitusten ja julkisen tuen avulla. Etenkin Hyhkön aikana kokoelmat kasvoivat nopeasti ja tilat alkoivatkin käydä ahtaaksi. Tämän jälkeen kirjasto muutti Seppä Jokelan taloon Isokadun ja Saaristonkadun kulmaan. Vuonna 1898 lainausmäärät olivat 3750 kappaletta ja vuonna 1901 lainoja oli jo 10960 kappaletta.

Toiminta siis kehittyi nopeasti ja oululaiset olivat selkeästi ottaneet tässä vaiheessa kirjaston omakseen. Suomen arkkitehdeille järjestettiinkin tässä vaiheessa uuden kirjastotalon suunnittelukilpailu mutta rakennushanke ei koskaan toteutunut. Asiaa pyöriteltiin vuosia mutta ongelmia tuli aina eteen. Aluksi todettiin budjetti riittämättömäksi ja myöhemmin päätettiin, ettei Kirkkotorin tontti ollutkaan sopiva rakennuspaikka. Lopulta rakennushankkeen annettiin raueta vuoden 1910 maaliskuussa.

Ainolan kirjasto 1910-1929

Vuonna 1910 Oulun kirjasto sai ensimmäisen oman huoneistonsa. Kulttuuriteon takana olivat kauppaneuvos Hemming Åströmin leskirouva ja tytär. Kauppaneuvoksen kuoltua leskirouva meni uusiin naimisiin ja muutti pois Oulusta tyttären seuratessa pian perästä.

He olivat kuitenkin kovin kiintyneitä perheensä Pakolansaaressa sijainneeseen Ainola-huvilaan ja halusivat lahjoittaa rakennuksen ympäröivine puistoineen kaupunginkirjaston käyttöön. Kirjasto sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, museo toisessa ja kirjavarasto kolmannessa. Kirjastonhoitajaksi ryhtyi opettaja J. V. Hyhkö.

Kirjaston tiloihin sijoitettiin lainausosasto, käsikirjasto ja sanomalehtisali. Kirjoja sai lainata kuukaudeksi kaksi kerrallaan ja lainausmaksua perittiin viisi penniä lainauskerralta. Vuonna 1913 kirjastoon avattiin myös lasten lukusali, jossa lapset saivat lukea kirjoja mutta eivät lainata niitä kotiin.

(Kuva: Wilho Dufva. Museovirasto - Musketti)

Kirjaston päivittäinen kävijämäärä vuonna 1911 oli 15 henkeä ja vuotta myöhemmin päivittäinen kävijämäärä oli 28.

Tässä kauniissa puurakennuksessa Oulun pääkirjasto toimi vuoteen 1929 asti, jolloin se tuhoutui pahoin tulipalossa. Tulipalo tuhosi museon ja yläkerran kirjavaraston mutta alakerran kokoelmat saatiin pelastettua jokseenkin kokonaan. Piparkakkutalona tunnettu huvila oli valmistunut vuonna 1888.

(Kuva: F. Suomela. Museovirasto - Musketti)

Samuli Pakkalan aika 1926-1958

Filosofian maisteri Pakkala aloitti kirjastonjohtajana vuonna 1926 Piparkakkutalon ollessa vielä pystyssä. Itse asiassa varsinainen kirjastonjohtajuuden virka perustettiin vasta Pakkalan tullessa taloon ja pätevyysvaatimukseksi asetettiin filosofian kandidaatin tutkinto.

Samuli Pakkala oli monialainen kulttuurinystävä ja kaikki Oulua koskeva oli lähellä hänen sydäntään. Luonnollisesti myös kirjaston tulevaisuus oli hänelle erityisen tärkeää. Pakkala keskusteli mielellään alaistensa ja opiskelijoiden kanssa kulttuurista ja hänen mielestään kirjaston tulisi olla hengen pyhäkkö sekä rauhoitettu paikka.

Vuonna 1931 Oulun kirjastolaitos asettui Pakkalan johdolla uusiin tiloihinsa maakuntataloon, joka rakennettiin palaneen (ja sittemmin kokonaan puretun) Piparkakkutalon paikalle. Jälleen samassa talossa toimi myös museo ja maakunta-arkisto. (Pohjois-pohjanmaan museo toimii näissä Oiva Kallion suunnittelemissa tiloissa edelleen).

(Kuva: Uuno Laukka. Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston kokoelmat)

Samuli Pakkala halusi lasten viihtyvän kirjastossa ja lastenosastoa varten raivattiinkin huomattavasti entisaikoja suurempi tila. Paula Paulaharju teki hyllyihin vuoden kiertoa kuvaavat maalaukset ja Pakkala haki kaupasta käkikellon, joka ripustettiin seinälle kukkumaan lastenosaston iloksi.

Hieman myöhemmin lapset saivat myös lainausoikeudet ja Kiljusen herrasväkeä sekä Iiris-rukkaa luettiin ahkerasti. Säännöt painettiin lasten kirjastokorttiin:

                      Oli kerran kirjaston kirja, joka puhui näin:
                      Älä tartu minuun likaisin käsin. Minua hävettäisi näyttää likaiselta,
                      kun joku toinen minut lainaa.
                      Älä piirustele lehdilleni tai taita niitä merkiksi
                      Se turmelee ulkomuotoni.
                      Älä käännä kansiani nurinniskoin.
                      Voin mennä rikki ja sinä joudut korvaamaan vahingon.
                      Älä kuljeta minua kääreettä. Se suojelee minua sateelta
                      ja nuhraantumiselta.
                      Älä lainaa minua tovereillesi. Kehoita heitä tekemään
                      lainauksensa kirjastosta.
                      Palauta minut määräaikana.
                      Auta minua pysymään ehjänä ja puhtaana, niin minä autan
                      sinua pysymään onnellisena ja iloisena!

Kokoelmat kasvoivat muutenkin huimasti ja vuonna 1945 kirjastossa olikin jo 37600 nidettä, joita yli 15-vuotiaat kaupunkilaiset saivat lainata. Lainaajia laskettiin tuona vuonna 2600 henkeä. Pula-aika ja työttömyys lisäsivät osaltaan lainaajien määrää.

Vuoteen 1958 mennessä kirjastossa oli jo yli 160000 nidettä, josta merkittävä osa oli tieteellistä kirjallisuutta. Tämä edisti huomattavasti yliopiston perustamista Ouluun. Yliopiston perustamispäätös tehtiin vuonna 1958 ja samana vuonna kirjastoneuvoksen nimen ja arvon saanut Samuli Pakkala jäi eläkkeelle tehtyään 33 mittaisen uran oululaisen sivistyksen hyväksi.

Sirkka Sassali ja lähikirjastoverkko

Filosofian maisteri Sirkka Sassalista tuli kirjastonjohtaja vuonna 1959. Hänen aikanaan kirjastotoiminta kasvoi erittäin paljon koko maassa. Tähän vaikutti suuresti vuoden 1962 kirjastolaki. Sivukirjastoja avattiin, kirjastoautot ampaisivat teille ja kirjakaapit kiikutettiin sairaaloihin ja laitoksiin.

1960-luvun alusta lähtien sivukirjastoja alkoi syntyä Ouluunkin tasaista tahtia ja nykyisessä Outi-kimpassa niitä onkin liian monta laskettavaksi.

Sassali toimi virassaan vuoteen 1974 asti.

Kaija Salmen kausi 1974-1984

Filosofian maisteri Kaija Salmi oli oululainen kirjojen keskellä varttunut kirjastolainen, joka jo nuorena tyttönä avusti tätiään ja isäpuoltaan näiden hoitamissa kirjastoissa.

Salmen palattua Ouluun oltuaan Jyväskylän kirjaston johtajana, Ainolassa oli vaikea tilanpuute. Kirjaston valtavasti kasvaneet kokoelmat eivät enää meinanneet mahtua rakennukseen.

Salmi saikin miltei ensi töikseen Oulun kirjaston johtajana eteensä parin sivukirjaston piirustukset ja lausuntopyynnön uuden pääkirjaston luonnoksesta. Kaija Salmi oli rohkea kehittäjä ja ahkera kirjastoihminen. Hänen kaudellaan Oulunkin kirjastotoimintaan alettiin ensimmäistä kertaa sisällyttää automatiikkaa ja tämä otettiin huomioon jo uuden rakennuksen suunniteluvaiheessa

Salmi oli omien sanojensa mukaan käytännön kirjastoihminen ja nauttii työstään eniten silloin kun sai olla tekemissä esimerkiksi asiakkaiden ja kirjavalintojen kanssa. 

Pääkirjasto Kaarlenväylälle

Oulun kirjastotalo sai opetusministeriöltä rakennusluvan 1979. Kirjasto päätettiin rakentaa Vänmanninsaareen vuonna 1972 valmistunutta kaupunginteatteria vastapäätä. Rakennustyöt aloitettiin ja vuoden 1981 marraskuussa Oululla oli uudenkarhea, tarpeitaan paremmin vastaava pääkirjasto. Kalusteet mukaan luettuna pytinki maksoi noin 32 miljoonaa markkaa

Muutto Ainolasta uusiin tiloihin vaati kirjastolaisilta kuumeista toimintaa. 250000 kirjaa täytyi inventoida, tarroittaa uutta tietokonejärjestelmää varten ja siirtää ne Ainolasta Kaarlenväylälle. Ahkeran työn ansiosta muutto kuitenkin sujui nopeasti ja uusi kirjasto vihittiin käyttöön maaliskuussa 1982.

(Kuva: Raimo Ahonen. Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston kokoelmat)

Lähteet: Niskala, Kaarina (2007) Tietoa & tarinoita. Oulun kaupungin kirjastolaitos 130 vuotta. Kalevaprint oy.

         https://www.ouka.fi/c/document_library/get_file?uuid=c98af086-61eb-47f0-9a6d-dcadb97c6a58&groupId=311734

https://www.youtube.com/watch?v=pPI7F1_K8UM

Tulen paikalle noin klo 14, perjantaina. Vietän kirjastossa reilut puolisen tuntia.

Lastenosastolla on mukavan oloinen sohva, muutenkin osasto näyttää miellyttävältä,

Lastenosaston sohva

Osastolta löytyy myös maskotti - hieman surumielisen näköinen nalle.

Surumielinen nalle

Ulkoa kirjasto on tosi karu, klassista oululaista harmaata betonia, mutta sisältä se on jopa yllättävänkin viihtyisä - jostain syystä pidän paikasta, vaikka se todella on pelkistetty ja jopa karu.

Kirjasto ulkoa

Paikalla on jonkin verran asiakkaita, lapsia, joku nuori aikuinen, sekä muutama seniori lukemassa lehtiä. Myös itsevarauksia noudetaan. Seniorit rupattelevat kirjastonhoitajan kanssa, säästä ja Lahden hiihdoista muun muassa. Tulee jopa kotoisa olo, tunnelma on rauhallinen, arkinen.

Aineistoa kirjastossa on melko mukavasti, nimenomaan kirjojen osalta, av-aineistoa sen sijaan en edes aluksi löydä - lopulta sentään löytyi, olivat tänään palautettujen hyllyssä. Ei siis juurikaan. Kirjoja siis tosiaan oli melko mukavasti ja ne oli myös tuotu melko hyvin esille - varsinkin uutuksien esittelyyn oli selkeästi panostettu.

Uutuuksia seinällä

Tila oli täytetty hyvin; oli pöytiä joissa lueskella, löytyi sohvaa, tietokoneita, hyllyjen päädyistä ja seiniltä uutuuksia. 

Uutuuksia hyllyn päässä. Takana myös pöytätilaa.

Kuriositeettina on ehdottomasti mainittava jouluhylly, joka nähtävästi on ympärivuotinen.

Jouluhylly

Työntekijöitä havaitsin kaksi, välillä myös jeesasivat asiakkaita. Välillä tutkivat hyllyjä, välillä toinen aina katosi takahuoneeseen.

Löysin myös itselleni luettavaa - Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä.

Olavi Paavolainen - Nykyaikaa etsimässä

 

Artikkelin kirjoittaja kuuluu oululaiseen kirjoittajakollektiiviin, jonka tarkoituksena on herättää keskustelua paikallisesta kirjastokulttuurista.

Olin pitkään odottanut, että ilmat olisivat myöten ja aurinko paistaisi tuhannen toverinsa lailla meille tellus planeetan asukkaille. Vihdoinkin tähän toiveeseen oli vastattu. Linnut laulelevat keväisiä sointujaan ja viimeiset lumenrippeet valuvat noroina kohti jo patinan kuluttamia viemärinkansia.

Olin kuluttanut viime yön suurimmaksi osaksi vaihtaen asentoa puolelta toiselta. Tämä johtui vanhasta sotavammastani, jonka olin kärsinyt, joskus reissuillani susirajan taakse. Tämän vanhan vaivan vihlomiselta sain kuitenkin kerättyä tarpeeksi miehisyydestäni ja purtua hammasta sen verran että lähdin seikkailulle kohti Oulun kaupunginkirjastoa tässä aurinkoisen keväisessä säässä.

Kuten jo mainitsin, sää siis suosi minua tänä retkeni päivänä. Päästyäni Pikisaaren ja Vänmanninsaaren väliselle sillalle minut kohtasi tämä uljas näky, jota kirjastoksikin kutsutaan. Kevätauringon loisteessa tuo neuvostoliittolaisen ydinsiilon näkyinen rakennus sai edes jotain uljaita piirteitä itseensä.

Juuri kun ”ihailin” rakennusta, niin paikallinen kirjastoauto Onneli ajoi pihaan. Bussin värit ovat aina pistäneet silmiini mukavasti. Käytettiinhän tässä bussissa samoja sävyjä kuin kirjaston mainonnassakin. Auton nimi itsessään aiheuttaa allekirjoittaneessa hieman alkukantaista ärsytyksen tunnetta, jota on vaikea kuvailla mistä ja miten se on lähtöisin. Tiedän vain, että minun maailmassani saattaisi auton nimi olla huomattavasti hieman erilainen, mutta me olemme kaikki yksilöitä tässä universumin aalloilla kelluvalla planeetalla.

Bussin muu koristus sen sijaan oli erittäin mukavaa katseltavaa. Erilaiset hahmot ja kuviot olivat läheltäkin katsoessa hyvin tehty. Voin kuvitella, että etenkin nuorten ihmisten on helppo löytää tällainen kirjastoauto lähestyttäväksi, kun vaihtoehtona olisi hurjan harmaa. Ihasteltuani bussin komeutta hetken ajan, kääntyi katseeni seuraavaksi sen vieressä oleviin yhteiskunnan varmimpiin merkkeihin, parkkimittareihin.

Nämä kaksi urbaanin savannin luvanantajaa ovat seisoneet paikallaan niin kauan, kun olen kirjastoa käyttänyt. Se miksi haluan kiinnittää huomion näihin toisaalta niin maisemaan kuuluviin, kuin yleisen kurin ja järjestyksen vartijoihin parkkipaikalla, on se että ne ovat muutaman kerran aiheuttaneet itseltäni kirjastoreissun väliin jäämisen. Vaikka kirjasto itsessään on ilmainen palvelu, niin parkkipaikat kirjaston luona eivät ole. Sinänsä tämä tuntuu hullunkuriselta, sillä jokaisella muulla kirjastolla Oulussa on käytössään maksuttomia paikkoja. Pitää kuitenkin ottaa huomioon kirjaston sijainti. Sijainnin takia kirjaston parkkipaikat ovat myös kaupungin teatterin käytössä. Tämä aiheuttaa parkkipaikalle lisää käyttäjiä. Kun kirjaston ja teatterin käyttäjien lisäksi otetaan huomioon kaikki keskustan palveluja lähelle omalla autollaan haluavat, niin ei paikkoja jäisi ilmaisena kenellekään.

Kannatan itse henkilökohtaisesti erittäin paljon kestävän kehityksen periaatteita, eikä senkään takia minusta tällaista palvelua tarvitsisi järjestää maksuttomana. Mutta jos tällainen asia vaikuttaa esimerkiksi negatiivisesti kirjaston käyttöön, niin olisiko kannattavaa yrittää keksiä jonkinlaista muuta ratkaisua parkkeeraukseen kirjaston alueella, puhumattakaan siitä kuinka pieni tämä parkkipaikka itsessään on.

Tämän pienen ajatustuokion jälkeen nostin jalkaani ja lähdin kiertelemään rakennusta hieman tarkemmin.

Jossain mielikuvitukseni villeillä mailla pystyin melkein näkemään tämän bunkkerin ikkunoissa vartioivat sotilaat.

Toista sivua kuvatessa paljastui se kehua saanut rakennuksen puolikin. Yksi huomattavimpia piirteitä rakennuksessa on sen yhden seinän kokoinen ikkunaruudukko. Olen kuullut kirjastontyöntekijän suusta, kuinka tämä luonnonvalon täyttämä kirjasto on ihana työpaikka. Tämän uskon vankasti. Katsellessa ikkunoita tarkemmin voi huomata sen edessä olevien tuolien olevan täynnä lähinnä opiskelijoita. Kirjoitukset ovat tulossa, varma kevään merkki. Jatkoin matkaani kirjaston ympärillä. Eihän tällaisen kolossin kuvaaminen sanoin voi olla edes mahdollista.

Kirjaston takana olevat portaat huokuivat minulle muistoja. Kuinkahan monta kertaa olin kävelyllä pysähtynyt tähän rauhaisaan paikkaan. Milloin lukemaan, tupakoimaan tai tapaamaan ystäviä. Pitää ottaa huomioon, että vaikka kirjaston takana olevat eivät ole yhtä suosittu auringonpalvomispaikka nuorison keskuudessa kuin esimerkki teatterin puolella portailla, niin silti siellä voi kesäisin lähes aina jonkun bongata.

Vaikka kirjasto kutsuukin ihmisiä käyttämään sen palveluja, niin se ei halua ihmisiä rullalautailemaan sen ympäristössä. Tämä on varmistettu kiinnittämällä asiasta ilmoittava kieltokyltti ja tallentava videovalvonta pitämään raggareita aisoissa. Tätä tehostaakseen ilmeisesti, oli vielä minun nuoruudessani näiden kylttien viereisessä lasioven takana ilmastointiteipillä päällystetty Excel Killer-merkkinen pesäpallomaila. Tämä maila ei ole enää vuosiin ollut oven takana. Mietin monesti, että kukakohan onneton rullalautailua harrastava nuori on joutunut kasvokkain testosteronia uhkuvan virastomestarin kanssa, joka on lopen kyllästynyt käskemään nuoria pois rullalautailemasta. Tai sitten maila oli vaan pönkkänä ovelle tarvittaessa. Mene ja tiedä.  Kuitenkin minusta tuntuu, että moiseen olisi ehkä ovistopparikin riittänyt.

Nyt ulkona tutkittuani oli aika siirtyä itse asiaan, kirjastoon sisälle. Päästyäni pääovista aulaan, päätin ensimmäisenä tarkistaa kirjaston näyttelytilan. Olin hieman aiemmin kirjastossa käydessäni saanut ilokseni huomata, että siellä olleen partionäyttely. Näyttely oli itselleni erittäin miellyttävä kokemus. Se keskittyi pääasiassa kolmeen Oululaiseen partiolippukuntaan ja partioon suomessa yleisesti. Se mikä tässä oli minulle mieltä lämmittävää, johtui siitä, että olin yhdessä näistä lippukunnista viettänyt 10 vuotta aktiivisessa toiminnassa mukana. Oli hienoa nähdä esineitä, joita partiokolon seinillä oli ollut kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Jätin oman partiomuistoni muistilapulla niille tarkoitetulle seinälle ja hymähtäen jätin taakseni nämä esineet, jotka olivat elävöittäneet vanhan vartionjohtajan sydäntä. 

Seuraavaksi tarkistin aulan vitriinissä olevan näyttelyn.  

Hienoja kuvia todentosiaan. Olin aina pitänyt alakerran aulan vitriinistä. Siinä esillä olevat työt pystyy näkemään helposti ohi kävellessäänkin, ilman sen suurempaa tarvetta pysähtymiselle mikäli aika ei anna periksi.

Jatkoin matkaani kohti toisen kerroksen aikuisten osastoa. Vaikka tämä reissu oli puhtaasti minulla tutkimusmielteinen, niin en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä, ja päätin hankkia uuden kirjastokortin hukkaan menneen tilalleni.

Edelläni palvelutiskin jonossa oli muutamia ihmisiä, mutta jono kuihtui olemattomiin hyvin nopeaa ja pääsin esittämään pyyntöni uudesta kortista.

Kirjastonhoitaja oli erittäin ystävällinen ja kertoi kaiken tarvittavan tiedon kortista. En viitsinyt alkaa keskeyttämään häntä vain todetakseni; ”Minä tiedän jo ja olen muuten tulossa harjoitteluun teille tuossa parin kuukauden päästä”. Otin tilanteen enemmänkin mystery shopper-asenteella ja kuuntelin tarkasti, kun tämä työstä selvästi pitävä henkilö kertoi minulle kirjaston käyttösäännöistä.

Kiitin hymyillen kirjastonhoitajaa ja uusi kortti taskussani suunnistin hyllyjen välissä kohti muutamaa teosta, jotka olin päättänyt tällä matkallani myös lainata. Nopeasti löysin oikean hyllyn ja sieltä oikean kohdan. Kyltit hyllyjen päädyissä olivat tarpeeksi selviä, jotta niistä näki tarvitsemansa tiedon nopeasti. Hyllyillä itsellään olevat alaluokatkin olivat tarpeeksi selkolukuisia. Ehkä myös hakemani kirjan koko ja sen hyvä löytyvyys myös auttoivat, ken tietää?

 

Nappasin Ulyssesin mukaani. Samalla muistin, että Joycen aikaisempi kirja, jonka olin lainannut, oli mukanani. Palautin kirjan ja erään dvd-levyn, joka myös oli mukanani. Normaalisti en ota kuittia palautuksista, mutta tällä kertaa jokin alkukantainen nopea reaktio sai minut nappia. Mielessäni kirosin hieman tätä turhaa lappua ja luonnonvarojen tuhlaamista, johon oli epähuomiossa syyllistynyt. Nakkasin lapun roskikseen.

DVD oli muistuttanut minua halusta lainata vanhoja elokuvia kirjastosta. Menin elokuvahyllyn pariin tutkimaan teoksia. Hetken tutkittuani tulin siihen tulokseen, että hylly ei tarjonnut minulle mitään uutta mikä olisi sillä hetkellä kiinnostanut minua. Päätin kuitenkin siirtyä elokuvatutkimuksesta kertovien kirjojen pariin toiselle puolelle kakkoskerroksen lainaus-osastoa.

Muutaman elokuvatutkimusta käsittelevän kirjan selailun jälkeen löysin mieleiseni. Seuraavaksi pikaisen läpikulun lastenosaston kautta nousin portaita kohti matkani viimeistä tarkistettavaa paikkaa kohti, musiikkipuolta sekä nykyään sen yhteydessä olevaa Sarjastoa, sarjakuvakirjasto osaa.

 

Musiikkipuolella oli ”Hector 70 vuotta”-näyttely. Näyttely aineistoon oli koottu kirjastosta löytyviä Hectorin levyjä ja erilaisia kirjallisia teoksia. Minuun Hector ei ole henkilökohtaisesti erästä tiettyä kappaletta lukuun ottamatta ikinä iskenyt, joten sivuutin näyttelyn nopeaa ja siirryin sarjakuva-kokoelman tutkimisen pariin. 

En ollut vielä aikaisemmin käynyt Sarjastossa. Järjestimme viime syksynä tapahtuman näissä tiloissa mutta silloin Sarjaston rakentaminen oli juuri alkamassa. Oli ilo huomata että sarjakuviin oli tässä uudessa tilassa saatu myös hyvä alaluokat teoksille.

Tämä korostaa minusta hyvin sitä kulttuuria jota voivat sarjakuvat myös tarjota. Kuva finninaamaisesta vanhempien kellarissa asuvasta mieslapsesta, joka ei pääse lapsuutensa supersankareiden maailmasta irti, joutaakin jo romukoppaan. Sarjakuvien avulla voidaan tuoda käsiteltäväksi myös yhteiskunnallisesti tärkeitäkin aiheita. Perinteisten sarjakuvien rinnalle oli myös laitettu tornimaisissa hyllyissä japanilaista manga-sarjakuvaa. Näiden esille laitto oli toteutettu hyvin. Sarjat olivat numeroiduissa järjestyksissä ja hyllyissä oli pientä teemaakin havaittavissa. En kuitenkaan löytänyt itselleni mitään. Olisin hyvin mielelläni jäänyt hetkeksi lukemaan jotain sarjakuvakirjaa, mutta koska kirjoitusten lähetessä ovat opiskelijat vallanneet kaiken istuttavaksi kelpaavan, en voinut tätä tehdä.

Nyt olin käynyt läpi kirjastossa kaiken sen minkä halusinkin nähdä. Yksi paikka oli kuitenkin vielä käymättä.

 

Kuinka monesti olinkaan tuossa altaassa kättäni käyttänyt ja onkinut sieltä muutaman karkkirahan kätöseeni tai nakannut sinne joskus muutaman paremman onnen toivossa. Jos jokin asia oli säilynyt lapsuudestani täysin muuttumattomana tässä kirjastossa, oli se tämä lähde. Ikkunoihin oli kuitenkin ilmestynyt lappuja, jotka käskivät olematta koskemasta veteen. Tämä johtui jostain levänestoaineesta. Olikohan kyseistä ainetta ollut silloinkin kun 20 vuotta sitten täällä kävin ensimmäisiä kertoja?

Tätä kysymystä miettiessäni kaivoin aurinkolasit taskustani ja poistuin ovesta kevätauringon huomaan.

Artikkelin kirjoittaja kuuluu oululaiseen kirjoittajakollektiiviin, jonka tehtävänä on päiväkirjamaisten päivitysten muodossa ravistella yhteiskuntaa.

Kuva 1: Kirjaston etuovet.

 

Karjasillan kirjasto sijaitsee Oulussa Pohjankartanon koulun kyljessä. Pohjankartanon koulu on erikoistunut musiikin opetukseen ja tämä näkyy Karjasillan kirjastossakin sillä kirjastosta löytyy kattavat määrät musiikkia sekä laaja nuotti- ja äänitekokoelma.

Kirjaston löytäminen voi olla haasteellista, sillä sen etuovet sijaitsevat juurikin erään nurkan takana ja täten ovia ei näe vasta kuin niiden kohdalla eikä ovien läheisyydessä ole minkäänlaisia kylttejä, jotka voisivat ilmiantaa kirjaston todellisen sisäänkäynnin.

 

Kuva 2: Tietokirjallisuus ja lukutilat

 

Karjasillan kirjaston on Celia-kirjaston siirtokokoelma, sekä sosiaalisen kirjaston palveluita kuten satutunteja ja lukupiirejä.

Kerta kirjasto sijaitsee aivan koulun vieressä on kirjaston tilat hyvin avarat ja valoisat. Tämä luo kirjastoon rauhallisen tunnelman ja voisi hyvin kuvitella viettävänsä siellä aikaa opiskellen taikka ihan vain huvikseen lukiakseen.

 

Kuva 3: Tiski

 

Karjasillan kirjastosta löytyy myös ompelukone sekä saumuri joita asiakkaat voivat käyttää kirjastokorttia vilautellen.

Kuten myös moderneissa kirjastoissa voisi olettavan, löytyy Karjasillan kirjastosta myös kopiokone, josta ollaan varmasti hyvin ylpeitä.

Kuva 4: Tietokoneita

 

Modernisaatio näkyy myös kuvasta 4. tietokoneiden muodossa. Koneet sijaitsevat pienessä lasihuoneessa joka vähän rajaa kirjastoa ja jossa sijaitsee elokuvia ja sarjakuvia jne.

Langaton PanOULU-verkko kattaa myös kirjaston tilat

Kuva 5: "Lasikoppi"

 

Jos ja kun väsynyt matkaaja haluaisi lepyyttää mieltään värikkäiden kuvasarjojen parissa on se helppoa ja nopeaa kun lasikoppiin suunnistaa

Kuva 6: Levyjä

 

Musiikkia Karjasillan kirjastosta löytyy reippaasti, niin normaalien cd-levyjen kuin lp-kiekkojenkin muodossa

 

Karjasillan kirjasto on oikein miellyttävä paikka vierailla syystä tai toisesta. Hyvin järjestellyt ja avarat tilat sekä runsas valoisuus antaa kirjastolle pirteän ilmeen, joka varmasti kutsuu vierailijan uudelleen paikalle.

 

Artikkelin kirjoittaja kuuluu Oululaiseen kollektiiviin pyhistä kirjoittajista joiden tarkoituksena on myllertää valtakapitalismin sortavaa sanomaa